tiiättekö sen tunteen, kun luulee voivansa luottaa johonkuhun. onnessaan uskoo kaikki lupaukset; ajattelee olevansa tärkeä ja erityinen. tänään mulle kuitenkin iski karu todellisuus päin naamaa. muistutus, että elämä ei todellakaan oo aina sitä ruusuilla tanssimista, tai kyllähän tää on tullut ennenkin huomattua, mut nyt se iski ja kovaa, kovempaa kuin ikinä ennen. sain huomata miltä tuntuu kun lupaukset petetään. sain huomata kuinka helppo on olla huomaamatta valehtelua ja salailua. sain huomata kuinka tyhmiä valintoja tehdään. sain huomata kuinka surullinen voinkaan olla, niin surullinen etten muista koska viimeksi olis tuntunut näin pahalta. sain huomata kuinka ilkeitä jotkut voikaan olla. mä huomasin nyt olleeni liian sinisilmäinen, sellanen joka uskoo kaiken. mut miten tästä voi toipua? kuinka annetaan anteeks ja unohdetaan? tekis koko ajan mieli itkee, nytki ku kirjotan tätä, ja samalla hakata päätä seinään. niin pahalta musta tuntuu. enkä tiedä miks ees kirjotan tätä, kai tää auttaa ees vähän.
kaikenlisäksi sain huomata kuinka vaikea on tehdä ratkaisuja, ratkaisuja jotka vaikuttaa tästä eteenpäin. tää sattuu, ja sattuu muuten ihan pirun paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kiitos kommentistasi♥!