hmmm. mä istun yksin kotona ja mietiskelen paria juttua. tai no okei, mulla pyörii päässä oikeesti ainaki tuhat asiaa ja jutskaa.. mä oon ollut niin onnellinen kaikesta siitä mitä mulla on ja mitä kaikkee oon elämääni saanut. oon kiitollinen jokaisesta hetkestä, sekunista, tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta. mut nyt parin kuukauden aikana on vaan ruvennut tuntuun, että mun onni halkeilee jostain kumman syystä, pikkuhiljaa. enkä mä tunnu voivan pysäyttää sitä millään. mua surettaa, enkä oo vähään aikaan ollut niin onnellinen, mitä voisin olla. se tekee mut tosi surulliseks. mä en ymmärrä, että miten mä saisin kaiken korjattua ja asiat niin, että kaikki olis taas hyvin. niin hyvin, että mun ei enää tarvis piilotella tunteita tai olla ahdistunut. mä en halua menettää mulle tärkeintä ihmistä, keneen oon saanut onnekseni tutustua. kenen kans oon niin läheinen, että ei tarvi hävetä mitään. mulle tulee nyt paha mieli ku mietin ja kirjotan tätä, mut tuntuu että mä halkean. tai että mun sydän halkeaa.
mulla oli ennen eräs ihminen, kenelle pystyin kertoon kaiken. ihan kaiken mun elämästä, joka yksityiskohdan. ja nyt mua surettaa, koska tuntuu että mä oon melkein menettänyt sen ihmisen. sen, joka oli mun sankari. sen, kenelle mä pystyin puhumaan aivan kaikesta. mä en tajua miks kaikki ei voi olla niinkuin ennen, ja miks joitain asioita on niin vaikea unohtaa. mä haluaisin sen ihmisen kunnolla takaisin, että voisin puhua sille. kertoo miltä musta tuntuu, koska mä tiedän, että se on melkeenpä ainut joka osaa kunnolla neuvoa ja auttaa. elämä on välillä epäreilua,
mut eiköhän tää tästä. aika henkilökohtasta tekstiä, mutta välillä on pakko purkautua. sorryyy !!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kiitos kommentistasi♥!